Huippulämmin päivä, täällä meillä lämpimintä koko maassa. Leppoisa tuuli teki säätilasta ei vain siedettävän vaan suorastaan ihanan. Iltapäivällä saimme itsemme liikkeelle (jopa teinin) ja lähdettyä ja kalastamaan sekä viettämään vain aikaa ulkosalla siipan edesmenneen mummon mökille. Paikka on joka kerta yhtä sykähdyttävän kaunis, sitä se oli siis nytkin. En ole käynyt siellä tänä kesänä, jotenkin en muka ole kerennyt. Wokkasimme muurikalla liha/kasviswokkia ja hyvää oli, vaikka ulkona kun syö (siis ei ravintolassa ulkona) maistuu kaikki aina hyvältä. Jopa norjalaiset makkarat jotka kotioloissa eivät oikeastaan ole syötäviä. Kahvi tuoreiden mansikoiden ja kerman kera myös huippua. Miksi ei ymmärrä aina lähteä mökistä ulos kun alkaa pipo kiristää, useinmiten hellittää kun pääsee ulkoilmaan.

Tämä parantaa sielua...

...ja tämä ruumista.

Sisarusrakkautta

Suuri kalastaja (vas. alakulmassa)

Perheessämme on käyty monta kitkerähkönkin sävyistä keskustelua retkeilemisestä ja ennen kaikkea ehkä kalastamisesta. Täytyy myöntää että olen se laiskempi osapuoli lähtemään. Ei kylläkään johdu siitä ettenkö nauttisi luonnosta ja siellä olemisesta, tottakai nautin. Mutta kun on kysymys nimenomaan kalastamisesta, joka sekin minun mielestäni on kivaa mutta siis ehkä juuri sitä eikä elinehto. En välttämättä lähde mukaan jos sataa kaaamalla tai on muuten kylmä, vaikka säähän on vain pukeutumiskysymys (ainakin melkein). Siipalla on kyllä myös tarve ihan yksityisiinkin retkiin ja ne myös hänelle suon.

Omat tarpeeni ovat toistaiseksi jossain syväjäädytettyinä, lenkkeilyn aion kyllä kaivaa esille heti kun pääsen tästä mahasta eroon. Ehkäpä jotain muutakin kunhan pääsee urille uuden tulokkaan suhteen jos niin pitkälle edes uskaltaa ajatella, kaikki ajallaan. Kiloistani joita tässä olen ympärilleni keräillyt, olen vakaasti aikonut päästä eroon. Ei ole mukavaa sielun asustaa ruumiissa, jota on vaikea tunnistaa omakseen. Ehkä tämä bloggaus voi olla mainiona sparraajana kohti tavoitetta. On helpompi pitää kiinni jostain jonka on jollekkin luvannut, olkoot se sitten vaikka kasvoton ja nimetön lukija. 

Raskausrintamalle ei oikeastaan kuulu mitään uutta, eikä luultavasti tule enää mitään kuulumaankaan ennen kuin se päättyy. Päättymistä eli synnytystä en rehellisesti sanoen ole uskaltanut ihan tarkkaan ajatella, eiköhän se taas muistu mieleen kun alkaa tutun tuntuisesti polttelemaan alaselkää. Jos kaikki kuitenkin sujuu normaalisti aion synnyttää jakkaralla kuten kahdella edelliselläkin kerralla. Sairaalakassia en jotenkin ole saanut vielä pakattua, vähän olen tavaroita kokoillut lähemmäksi toisiaan kylpyhuoneessa mutta en pakannut vielä mihinkään. Kamerat, patterilaturit sun muut sellaiset olisi tietysti hyvä olla kutakuinkin löyteillä, jospa huomenna... Tulokkaan sänky ei myöskään ole vielä valmis, taidanpa tehdä senkin huomenna. Manjana meininkiin on helppo luiskahtaa. Nyt kun meitä on vain neljä kotosalla ei kaikkeen jaksa arttua välittömästi vaan asiat voivat odottaakkin. Mitä vähemmän siis tekemistä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä nekin jäävät tekemättä. Ja kun tekemistä on paljon huomaa laiskempikin äkkiä että siirtämisillä on välittömät vakavat vaikutukset; pyykkikorit & roskapussit täyttyvät, likaiset astiat eivät mahdu tiskipöydälle... Tilanne riistäytyy yksinkertaisesti käsistä ja mitäs sitten? Avainsana isossa perheessä on tietysti delegointi. Voin kyllä kertoa että se vaatii vuosien sioutumista projektityöhön, hermoja & pitkäjännitteisyyttä. Usein helpompi ratkaisu käytänössä on tehdä äkkiä itse, kuin ruinata muita. Pedagogisesti väärä tapa ja sudenkuoppana voi olla hiipivä katkeruus joka pulpahtelee esiin väsymyksen edesauttamien marttyyrikohtausten aikana. Tämä vaatii jo sen tasoista johtajaosaamista että mielestäni työnantajatahon kannattaisi ehdottomasti antaa arvoa kotona hankitulle johtajatason käytännönlinjalle työhönhakutilanteissa.