Lastentarhalaisen tarhaan seikkailu alkoi tänään. Matkaa meiltä tarhaan on ehkä kolmisensataa metriä. Tänään suoritimme matkan ennätysajassa, vain puoli tuntia. Jouduin jo soittamaan välilltä että olemme tulossa, mutta että näyttää pahasti siltä että myöhästymme. Matkalla on hämmästyttävän paljon mielenkiintoista katseltavaa. Naapurin vanha pakettiauto, pieni traktori, kiviä, kissa... lista on miltei loputon. Täytyy yrittää keksiä jokin helpompi liikkumismuoto kuin käveleminen, ehkä pyörällä vetäminen, ainakin siihen asti kun tulee lunta. Tähän meidän tielle on tulossa asfaltti tämän syksyn aikana joten kulkeminen kyllä helpottuu.

Muuten päivään on mahtunut kotihommia, ruokaa ja siinäpä se. Muutaman ikävän virallisen puhelunkin sain hoidettua. Huominen kaupunkireissu on peruttu. Kaksivuotias meni niin myöhään nukkumaan että huomisaamuna johonkin lähteminen olisi sulaa hulluutta. Ja kun ei ole ihan hengenhätä niin eipä taideta jaksaa. Voidaan lähteä joku lauantai kun keskimmäisetkin ovat tulleet.

Tänään aloitin taas uuden elämän, kävin lenkillä. Kunto on niin pahasti miinuksella kuin vain olla voi mutta oikotietä onneen ei kai ole. Kilojakin pitäisi saada karistettua melkoinen määrä, parikymmentä olisi huippuhyvä saavutus, kymmenen minimi. Itsekuri olisi kova sana, makeanhimo on jo sairalloisella tasolla. Auttoikohan siihen magnesium vai olenkohan keksinyt sen.

Muu pesue nukkuu jo ja taitaisi olla äidinkin aika mennä. Ei kulje enää ajatus eikä kirjoittaminen suju. Jospa huomenna paremmin.  

Tarha-aiheessa; tässä taimi sellainen