Että elämä osaa toisinaan raskasta, painavaa, painostavaa... Ongelman ydin on se että Siipalla on stressi, ei edes lievä vaan paha. Siippa on stressaajatyyppiä toisin kuin minä, vaikka enpä tietysti minäkään siltä välty mutta mittakaava on aivan eri. Toisaalta raivostuttaa ja toisaalta taas säälittääkin ja ymmärränkin jotenkin. Mutta, se että Siipan stressi kaatuu kaikkien muiden niskaan pahantuulisuutena ja kireänä ilmapiirinä ei ole reilua eikä oikeutettua, varsinkaan kun siitä kärsivät lapset. Lapsilta ei edes minkäänlaista ymmärrystä voi odottaa eikä sen ymmärtäminen pitäisi olla lasten tehtävä. Ymmärrän mistä kenkä puristaa mutta en osaa auttaa. Ei auta sanoa että eihän tässä asiat ole huonostikkaan kun toinen odottaa että taivas putoaa niskaan hetkenä minä hyvänsä. Huh. Kaiken takana on mielestäni myös epärealistinen kuvitelma siitä millaista elämän kuuluisi olla ja kun se ei korrelloi todellisuuden kanssa iskee paniikki. Tästä kyllä syyttäisin hieman myös kotikasvatusta, täydellistä kun pitäisi olla. Uskallan epäillä ettei kaikkien muiden perheidenkään elämä aina ole täydellistä vaikka ulospäin siltä näyttäisikin. Hyvältähän meidänkin elämä ulospäin näyttää ja itseasiassa ei siitä mitään puutukkaan. On hyvät vakituiset työpaikat, uusi koti, terveet lapset ja kohtuullinen rahatilanne. Mutta mikä sitten mättää. Luulen että Siippa kuvittelee että kaikilla muilla on paljon enemmän vapaa-aikaa, vähemmän rahahuolia, päivittäisiä arkirutiineja ynnä muuta josta arkielämä pakkaa pääasiassa koostumaan. Oma elämäni ei ole ollut koskaan aikaisemmin niin vakaalla pohjalla kuin se on nyt, niinhän se tietysti on useimmilla muillakin tässä iässä, elämä alkaa vakiintumaan kaikin puolin keski-ikää lähestyttäessä. Voi kun osattaisiin nauttia siitä mitä meillä on tänään, voi olla ettei sitä huomenna enää ole. Onneksi elämässä on paljon kivaakin, oikeastaan suurimmaksi osaksi. Pienet ilot pitäisi vaan yrittää pitää mielessä kuten kuvista näkyy.

Salaperäinen jalanjälki...

...ja syyllinen jälkien päässä; jauhomies.