Sataa ja harmaata. Sellainen ilma että voi hyvällä omallatunnolla käpertyä sovan nurkkaan viltin alle. Kaksivuotias istuu omalla sohvallaan peiton alla ja lukee kalastus ja metsästyslehteä ja minä loikoilen omallani ja kirjoittelen. Kävin päivemmällä Suomessa kaupassa ja kyläilykierroksella, tarkoituksena vain käväistä mutta reissu venähti vähän aiottua pidemmäksi. Siippa lähti heti kotiin tultuani kalanmetsästykseen ja teini omille teilleen joten rauhallista on.

Kerkesin jo tänään kehua kaikille ettei synnyytysrintamalla tule pitkiin aikoihin tapahtumaan yhtikäs mitään, kunnes kotimatkalla ajaesani tunsin selässä tutun kiristyksen jonka olin jo autuaasti unohtanut. Saapa nähdä tapahtuuko mitään, tai siis oletettavasti tietysti tapahtuu mutta missä aikataulussa sitä ei tietenkään voi tietää... Pakaasitkin pitäisi kai tarkastaa, eivät aivan valmiit. Ostin tänään itselleni sairaalakeikkaa silmälläpitäen Crocs kengät, ehkäpä niitä vielä tarvitaan. Jos tuntemukset tästä yltyvät pitänee soittaa siippa kotiin ja alkaa valmistautumaan tulevaan.

En vain jostain syystä tunne olevani aivan valmis vielä, voihan tietysti olla ettei minulta kysytä. Tämä tuntuu lähes epänormaalilta kun lukee kaiken maailman äitiys/synnytys/raskaus-sivuja joista kaikista saa sen kuvan että kaikki raskaana olevat taistelevat paikoista sairaaloissa ja haluavat sinne mahdollisimman aikaisin ja kyselevät chattipalstoilla tarkkoja ajankohtia muilta odottajilta/odottaneilta. Itse kun vähän kauhullakin ajattelen tulevaa ja tuntuu ettei ihan vielä olisi niin väliä...