Heinäkuun viimeinen päivä ja kesä meni menojaan. Aamupäivällä aurinko paistoi ja oli ihana leppeätuulinen hellepäivä, yhtä ihana kuin usea edeltäjänsä viime aikoina. Kaksivuotias viipotti nakuna ulkona niin kuin on tehnyt lähestulkoon koko kesän. Iltapäivällä tapahtui kuitenkin seuraavaa; alkoi satamaan, ei edelleenkään kylmä mutta se mikä pilvisyydestä seurasi oli yllättävä pimeys. Ensimmäinen hämärä ilta, haikeaa ja samalla mukavan turvallista ja ilmeisen väistämätöntä. Ensimmäistä kertaa valot päällä sisällä. Huomenna päätimme asentaa ulkovalaisimet jotka ovat oikeastaan jääneet laittamatta vain siksi ettei niille ole ollut mitään käyttöä kesällä.

Tänään sain aikaiseksi laittaa tulokkaalle petivehkeet kuntoon, perinteinen pahvilaatikko odottelee siis valmiina. Sain hieman lisäpotkua siitä kun anoppi tuli käymään ja oli hieman kauhuissaan ettei homma ollut vielä järjestyksessä. Anoppi on monesta asiasta usein kauhuissaan vaikkei yleensä uskalla sanoa sitä ainakaan suoraan. Täkäläiseen lestadiolaisuuden värittämään kulttuuriin kuuluu naisten osalta talon "ympäripesu" ainakin kaksi kertaa vuodessa, joka tarkoittaa siis seinien ja kattojen sekä kaiken muun suinkin pesua kestävän jynssäämistä hohtavan puhtaaksi. Tästä olen sanoutunut irti ennen kuin olin koskaan aloittanutkaan moista. Jatkuva verhojen vaihtelu samoin on jotain mitä en koskaan tule tekemään, talviverhot, jouluverhot, pääsiäisverhot, kesäverhot, talviv...jne. Appivanhempiani ei voi väittää kovin aktiivisiksi kirkossa kävijöiksi tai "elävää uskoa" harjoittaviksi mutta kotoa saadut opit istuvat syvällä sielussa. Sunnuntait on pyhitetty, eikä siis suurempiin työprojekteihin silloin ryhdytä, pyykkiä anoppi ei iki kuuna ripustaisi ulos sunnuntaisin. Monia muita kirjoittamattomiakin sääntöjä noudatetaan sen tarkemmin niitä ajattelematta vaan siksi että niin on aina tehty.